No en kamalan kaukaa, vain reilun 30 kilometrin päästä, jatkuvasti kasvavasta kehyskunnasta, mutta silloin kun minä olin pieni oli se vielä ihan maalaismaisemaa!
On hassua, miten pitkälle sitä pääsee, vaikka fyysisesti olisikin aika lähellä. Olemme molemmat kasvaneet, minä ja kotikuntani, jännittävästi eri suuntiin!
En ymmärtänyt juurikaan luontoa tai rakennettua viherympäristöä lapsuudessa ja nuoruudessa. Se oli yhdentekevää, itsestäänselvää. Nykyisin minua kiinnostaa enemmän, kiinnitän huomiota. Osittain siksi hakeuduin tälle alalle ja osittain tämä ala on työntänyt minua siihen suuntaan.
Kotikuntani taas on kenties osittain unohtamassa ainakin villin luonnon ja keskittyy rakennettuun.
Tuntuu että osa lapsuuden idyllistä katoaa rakentamisen myötä. Nykyisin en tunnista kuntaa enää omakseni. Ei ole tippaakaan ikävä. Olen enemmän Helsinkiläinen, jopa enemmän Espoolainen kuin Kirkkonummelta..
Olen kehittänyt nykyiseen kaupunkiini ihania muistoja, tärkeitä kiintopisteitä, joista suuri osa liittyy puistoihin.
Siitä syystä tuntui karulta olla mukana poistamassa suurta jalavaa Kaivopuistosta arboristien kanssa. Olemme ystäväporukalla kokoontuneet kerran vuodessa juuri tuon puun alle niin monta kertaa, ettei kukaan oikeasti enää tiedä kuinka mones kerta tänä vuonna olisi ollut.
Valitettavasti kyseistä puuta ei enää ole.. juhlakentän komeus on poissa.. tästäkin saamme syyttää jalavanpakuria..
Toisinaan ne jaksaa, sitten taas ei. Surullista se aina on. Tänään oli muuten maailmanlaajuinen puun istutuspäivä. En istuttanut. Äh.
VastaaPoista